Yksi vasemmistolaisen ja oikeistolaisen politiikan syvimmistä eroista tiivistyy siihen, millainen on ihmiskäsityksemme. Oikeistolaisen puheen taustalla elää sitkeä oletus siitä, että ihminen on luonnostaan laiska ja välttelee työtä, ellei häntä jatkuvasti patisteta eteenpäin. Tämän ajattelumallin mukaan vain kaikkein ahkerimmat näkevät vaivaa, ja heidät kuuluu palkita. Vastaavasti köyhyys ja syrjäytyneisyys tulkitaan yksilön omaksi luonteenheikkoudeksi – ikään kuin huono-osaisuus olisi valinta, jota yhteiskunnan ei kuulu tukien muodossa palkita.
Tämä kertomus on paitsi kylmä, myös tutkitusti väärä. Se ohittaa täysin ne todelliset syyt, jotka huono-osaisuuden taustalla useimmiten vaikuttavat: fyysiset ja psyykkiset terveyshaasteet, ylisukupolvisen ja kasaantuneen huono-osaisuuden, elämänkriisit sekä sen rakenteellisen tosiasian, ettei työmarkkinoilla yksinkertaisesti ole kaikille sopivaa työtä. Samalla oikeistolainen tarina kätkee alleen kapitalismin suurimman ristiriitaisuuden: jos nykyinen järjestelmämme todella palkitsisi ahkeruudesta, hoitajien, siivoojien, varhaiskasvattajien ja omaishoitajien pitäisi olla miljonäärejä. Todellisuudessa kapitalismi ei palkitse vaivannäöstä, vaan omistamisesta.
Läheisestä huolehtiminen, lasten kasvattaminen, vertaistuki, vapaaehtoistyö, kulttuuri ja naapuriapu ovat talousjärjestelmällemme näkymättömiä, vaikka juuri ne pitävät yhteiskunnan koossa.
Kapitalismi ei tunnista elämän merkityksellisyyttä
Vasemmistolaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen haluaa luonnostaan tehdä mielekkäitä asioita, kantaa vastuuta ja olla hyödyllinen yhteisölleen. Ongelmaksi muodostuu se, ettei yhteiskuntaamme ole rakennettu tukemaan tätä ihmiskäsitystä. Nykyinen yhteiskuntamme on rakennettu kapitalismin varaan, jossa hyödylliseksi työksi katsotaan ainoastaan sellainen toiminta, joka tuottaa rahaa – ja mielellään vielä jatkuvan kasvun periaatteen mukaisesti.
Kapitalismi on valtavan huono malli ohjaamaan yhteiskuntaa, sillä se ei tunnista niitä lukemattomia hyötyjä, joita yksilö tuottaa yhteisölleen silloin, kun toiminta ei synnytä suoraa kassavirtaa. Läheisestä huolehtiminen, lasten kasvattaminen, vertaistuki, vapaaehtoistyö, kulttuuri ja naapuriapu ovat talousjärjestelmällemme näkymättömiä, vaikka juuri ne pitävät yhteiskunnan koossa. Ihmiset kaipaavat luonnostaan yhteisöä ja yhteenkuuluvuutta. Onkin suoranainen kansanterveydellinen tragedia, että olemme vieraantuneet useimmista luontaisista yhteisöistämme ja että yksinäisyydestä sekä uupumuksesta on tullut aikamme kansantauteja.
Kohti hyvinvointitaloutta ja talousdemokratiaa
Talouden säännöt eivät kuitenkaan ole luonnonlakeja, vaan poliittisia päätöksiä. Jotta yhteiskunta tukisi ihmisen luontaista halua toimia yhteisönsä hyväksi, meidän on siirryttävä kapeasta voitontavoittelusta kohti hyvinvointitaloutta, jossa talouden onnistumista mitataan kassavirran ja bruttokansantuotteen sijaan ihmisten hyvinvoinnilla, yhdenvertaisuudella ja planeetan rajoilla.
Käytännössä tämä tarkoittaa myös talousdemokratian vahvistamista: sitä, että laajennamme työntekijöiden todellista päätösvaltaa omassa työssään ja suosimme voittoa tavoittelemattomia toimijoita, osuuskuntia, yhteiskunnallisia yrityksiä sekä vahvaa julkista ja yhteistä omistusta yhteiskunnan perusrakenteissa. Kaiken inhimillisen toiminnan – hoivasta, sivistyksestä ja kulttuurista aina yhteisiin kaupunkitiloihin – ei tarvitse eikä pidä olla sijoittajien kauppatavaraa. Talous on olemassa ihmistä varten, ei toisin päin.